Euroopan pankkijärjestelmä kymmenen vuotta kriisin jälkeen

18.10.2018

Finanssikriisissä vuonna 2008 pankkijärjestelmän ongelmat levisivät koko talouteen. Lopputuloksena oli taantuma, työttömyyden kasvu ja lisäksi veronmaksajat joutuivat pelastamaan pankkeja pahemman tilanteen välttämiseksi. Pankkien pelastaminen ajoi mm. Irlannin ja Islannin velkakriisiin. Pölyn laskeuduttua poliitikkojen johtopäätelmät olivat selvät: pankkijärjestelmää on vahvistettava eikä pankkeja enää tulisi pelastaa veronmaksajien rahoilla.

Eurooppa on edelleen hyvin pankkikeskeinen talousalue huolimatta pankkien vaikeuksista ja eurooppalaisten rahoitusmarkkinoiden kehittymisestä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Selvä enemmistö yritysrahoituksesta tulee edelleen pankeilta. Brexit ja Italian velkatilanne roikkuvat uhkapilvinä vanhan mantereen talouden ja pankkijärjestelmän yllä samalla kun pelätään seuraavaa globaalia taantumaa.

Onko siis viimeisen kymmenen vuoden aikana tehty riittävästi?

Onko siis viimeisen kymmenen vuoden aikana tehty riittävästi? Euroopan pankkiunionin kolmesta osasta kaksi on toteutettu: 1. Valvontajärjestelmä on yhtenäistetty ja suurimpien pankkien valvonta on keskitetty Euroopan keskuspankille (EKP), 2. Yhtenäinen kriisinratkaisuneuvosto (Single Resolution Board) on perustettu ja sijoittajavastuuta on lisätty joko laki- tai sopimustekstein. Kolmas osa, yhteinen talletussuojarahasto, aiheuttaa nikottelua pohjoisemman Euroopan pankkiireissa ja poliitikoissa, sillä pankkien kunnossa on maantieteellisiä eroja. Pankkien pääomavaateita on nostettu merkittävästi, mutta toteutuksessa on vielä eroja. Suuret, EKP:n valvonnassa olevat pankit ovat lähtökohtaisesti keränneet riittävät pääomat, mutta pienet ja keskisuuret pankit ovat edelleen murheenkryynejä, erityisesti Keski- ja Etelä-Euroopassa. Taseen toisella puolella järjestämättömät luotot ovat edelleen liian korkealla tasolla erityisesti italialaisissa pankeissa. 

Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, Euroopan ongelmapankkien selvittämistä on lykätty kerta toisensa jälkeen, ja toivottu talouskasvun selvittävän ongelmat. Tästä syystä Euroopassa on edelleen ongelmapankkeja vaikkakin vähemmän kuin pari vuotta sitten. Riskien putsaaminen näissä ongelmapankeissa on ainakin toistaiseksi ollut ennakkoehto yhtenäisen talletussuojarahaston perustamiselle.

Poliittisena tavoitteena on ensisijaisesti ollut välttää tilanteet, joissa veronmaksajat kattavat pankkien ottamat riskit. Sijoittajavastuuta onkin lisätty huomattavasti. Ainakin teoriassa jatkossa myös velkasijoittajien (muiden kuin tallettajien ja tiettyjen seniorivelkojien) pääomia voidaan leikata, mikäli pankki joudutaan järjestelemään uudelleen. Tästä on jo esimerkkejä, mutta sääntöön on poikkeuksia, joita on myös jo käytetty tilanteissa, joissa velkasijoittajien pääomiin koskeminen on ollut poliittisesti vaikeata. Näissä tilanteissa sijoitukset ovat esimerkiksi olleet äänestäjien eläkevaroja.

Tavoitteena on ollut myös valtioiden ja pankkien välisen ”tuhon kierteen” katkaiseminen tai vähintään heikentäminen.

Tavoitteena on ollut myös valtioiden ja pankkien välisen ”tuhon kierteen” katkaiseminen tai vähintään heikentäminen. Tähän vaikuttaa sijoittajavastuun lisääntyminen ja valtiorahoitteisten pelastuspakettien kieltäminen, mutta myös pankkien valtionlainaomistusten vähentäminen. Tällä puolella toimet ovat olleet vähäisiä, ja osa uudesta sääntelystä on suorastaan lisännyt valtioiden ja pankkien keskinäistä sidonnaisuutta. Pankeille on esimerkiksi asetettu likvidien varojen minimirajat talletuspakojen ehkäisemiseksi. Likvideiksi varoiksi katsotaan erityisesti valtionlainat sekä muiden pankkien ”katetut” eli asuntovakuudelliset velkakirjat. Toisaalta kriisissä arvonsa säilyttävien likvidien omaisuuserien kirjo on kapea. Eurovaltioiden velkataakkojen painaessa poliittinen tahto valtionlainojen riskipainojen nostamiseksi on aika olematonta.

Yhteisvastuuta on myös lisätty monella tavalla. Jotta valtioiden kirstuilla ei jouduttaisi käymään merkittävän pankin kaatuessa, on perustettu myös kriisirahasto (Single Resolution Fund), joka voi antaa takauksia tai lainoja uudelleenjärjesteltävälle pankille. Rahaston varat kerätään osallistuvien jäsenmaiden pankeilta kahdeksan vuoden aikana (2016-2023). Tavoitteena on kerätä vähintään yhtä prosenttia osallistujamaiden pankkien talletuskannasta vastaava summa. Mikäli rahastoa joudutaan käyttämään ja se pienenee tappioiden kautta, pankit ovat jälleen yhteisvastuussa pääomittamisesta. Toki tämä jakaa riskin tasaisesti koko pankkijärjestelmän läpi. Pienen pankin osalta tilanne on epäsymmetrinen, sillä maksuihin on osallistuttava, vaikka mahdolliset tukitoimet kohdistuvat vain järjestelmän kannalta merkittäviin suurempiin pankkeihin. Toki mikäli järjestelyllä voidaan estää tai vaimentaa tulevia pankkikriisejä, siitä hyötyvät kaikki pankit koosta riippumatta.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa sijoittajalle?

Mitä tämä kaikki tarkoittaa sijoittajalle? Hyvät uutiset ovat, että pankit (erityisesti suuremmat ja ”pohjoisemmat”) ovat huomattavasti paremmin pääomitettuja kuin kymmenen vuotta sitten. Yksittäisen tai edes yksittäisten pankkien ongelmat eivät myöskään todennäköisesti johda samanlaiseen järjestelmäkriisiin kuin nähtiin finanssikriisissä. Silti, pankkijärjestelmämme ei ole edelleenkään luodinkestävä. Esimerkiksi Italian valtion velkatilanteen raju kriisiytyminen testaisi järjestelmän kestävyyttä sekä uusia kriisinhallintavälineitä. Velkasijoittajakaan ei voi jatkossa tuudittautua valtion tukeen kriisitilanteessa. Suurempi riski tappioista on otettava huomioon tuottovaateessa pankkien arvopapereihin sijoitettaessa.