25.03.2015
Sijoitusmarkkinoilla vallitsee megaluokan intressiristiriita. Valtiot pakottavat lakisääteiset sijoittajat ostamaan omia velkapapereitaan. Ilman sääntelyä pääomavirrat ohjautuisivat muualle, koska niiden tuotot eivät vastaa sijoittajien tuottotavoitteita.
Jos vuosittainen tuottotavoite yli ajan on 3-4 prosenttia, mikä järki on sijoittaa rahaa sijoitustuotteisiin, joiden jo sijoitushetkellä tiedetään tuottavan alle tuottotavoitteen?
Esimerkiksi; miksi sijoittaa Saksan korkopapereihin 0-2 prosentin tuotto-odotuksella, jos seurauksena on se, että loppuosalla pääomasta on tavoiteltava entistä suurempaa tuottoa entistä suuremmalla riskillä, jotta kokonaisuus pystyisi saavuttamaan sille asetetun tuottotavoitteen?
Hajautusta toki tapahtuu, mutta tuoton kustannuksella. Suurimpia sijoittajia valtioiden velkapapereissa ovat tahot joiden on pakko lakisääteisesti pitää tietty osuus omaisuudestaan sijoitettuna tähän sijoitusluokkaan.
Syynä on sääntely. Monet lakisääteiset sijoittajat, kuten pankit, vakuutusyhtiöt ja eläkeyhtiöt ovat lailla pakotettuja sijoittamaan tietyn osan varallisuudestaan tiettyihin sijoitusluokkiin.
On siis pakko sijoittaa tietty osa varallisuudesta esimerkiksi valtion lainapapereihin, vaikka ne olisivat selvästi alle tuottotavoitteen eivätkä tuottaisi mitään. Esimerkiksi työeläkevakuutusyhtiöiden sijoitustoiminnasta on säädetty työeläkevakuutusyhtiöistä annetussa laissa ja Basel-säännökset ohjaavat pankkeja ja vakuutusyhtiöitä.
Tiedän monta institutionaalista sijoitusjohtajaa, joita tilanne sapettaa. He haluaisivat hoitaa varallisuutta vapaammin ja fiksummin. Osa on joutunut myymään tuottavia sijoituksia pois ja ostamaan tilalle tuottamattomia, ihan vain siksi, että täyttää määritellyt kriteerit. Ei ole helppoa olla säännellyn salkun sijoittaja tällaisessa ympäristössä.
Jos näin tarkkaa sääntelyä ei olisi, instituutiot olisivat vapaampia sijoittamaan pääomaansa tuottotavoitteensa mukaisesti. Mittakaavaltaan kyseessä on megaluokan vaikutus. Siksi ihmettelen, miksi elinkeinoelämä ei ole asiaan tarttunut, koska sääntelyn keventämisellä voitaisiin kääntää miljardien pääomavirrat pääomamarkkinoille, esimerkiksi yritysrahoitukseen.
Tämän rinnalla puheet kansallisista kasvurahastoista olisivat kokoluokaltaan puuhastelua. Asia koskettaa meitä jokaista, koska sääntely määrittelee miten eläkevaramme ovat sijoitettuna. Me sekä rahoitamme valtioiden velkaantumisen että veronmaksajina vastaamme veloista.
Isossa kuvassa pääoma ei ilman sääntelyä enää virtaisi samalla tavalla alihinnoiteltuihin sijoitusluokkiin, kuten valtionlainoihin. Tällä olisi todennäköisesti kaksi seurausta:
1) Alihinnoiteltujen valtiolainojen hintataso nousisi, eli valtiot eivät saisi enää vastaavassa määrin institutionaalista pääomaa edulliseen hintaan ja:
2) Institutionaalinen pääoma ohjautuisi vaihtoehtoisiin sijoitusluokkiin, jotka täyttäisivät paremmin instituution tuottotavoitteen eli esimerkiksi yrityslainoihin ja osakkeisiin. Omalta osaltaan tälläkin muutoksella voisi kuvitella olevan positiivinen vaikutus pääomamarkkinoilla ja taloudessa.
Sääntely on luotu aikana, jolloin sen kuviteltiin hillitsevän lakisääteisten sijoittajien riskinottoa. Silloin tuskin ajateltiin, että toimintaympäristö voisi muuttua tällaiseksi kuin se nyt on.
Sääntelyn purkaminen ei tarkoittaisi riskinoton kasvamista, vaan päinvastoin, riskinoton tasapainottumista, koska enää ei tarvitsisi salkun loppuosalla tavoitella ylisuurta tuottoa korkeamman riskin kohteista vain siitä syystä, että sääntely pakottaa pitämään osan salkusta alituottoisena.
Yksinkertaisesti, jos 50 prosenttia salkusta tuottaa yhden prosentin vuodessa, pitää toisen puolen tuottaa 7 prosenttia, jotta kokonaistuotto on 4 prosenttia.
Nyt korkeampaa tuottoa haetaan esimerkiksi pääomasijoituksista ja hedge fundeista, mutta tätäkin tapaa voidaan käyttää vain rajoitetusti, koska sääntely rajoittaa niihin sijoittamista.
Siispä vaalien alla vinkki poliittisille päättäjille: purkakaa finanssialan sääntelyä niin saatte talouteen toimeliaisuutta!